Mitä tänään syömme?

26-27. päivä. Paluu järvelle.

Pakkasimme omat tavarat ja lahjoitimme loput jauhoista, riisista, alu kattilan, tulitikkuja ja öljyä metsä kansalle. Sen jälkeen kun luovutimme tavarat, syntyi aika ikävä tilanne. Pygmien keskuudessa syntyi riita tavaroiden jakamisesta. Huomasin kun joku kiskoi huutamalla riisi pussia toisen kädestä ja kaksi miestä pitivät väkisin kattilan kahvoista kiinni. Kävelimme pois hyvästelemällä ja käsiä heiluttamalla mutta tuskin kukaan edes huomasi meidän lähtöä. Sellaisia me ihmiset olemme.

Kun olimme päässyt metsästä ulos huomasimme noin viiden kilometrin päässä olevan pienen saaren. Koska meillä oli riittävästi aikaa, otimme kurssin suoraan saarelle. Ihan viitta kilometriä matkaa saarelle asti ei ollut. Perillä ollessamme ihastelimme yksinäistä, asumatonta, noin 500 x 500 metristä saarta.

Pecos vaikutti kunnon partiolaiselta. Ei mennyt kuin muutama minuutti ja nuotio oli pystyssä. Lämmitimme vettä ja keitimme teetä. Sokeria ei ollut, eikä muutakaan ruokaa kovin paljon. Löysin maitopulveria, kassavaa, riisiä, öljyä ja se siinä. Ei mennyt kovin monta minuuttia kuin yksi soutajista juoksi toisessa kädessä viidakkoveitsi ja toisessa musta, noin metrin pituinen ja 4-5 cm paksu käärme meitä kohti ja kysyi Pecoselta jotain. Minulle ja Millalle hän näytti peukalolla OK merkkiä ja kysyi "sava"? Kyllä, vastasimme ja tunnin kuluttua söimme palmuöljyssä paistettua maukasta käärmettä riisin ja kassava puuron kanssa.

Miehistön suostumuksella jäimme yöksi saarelle. Oli jotenkin vapautunut tunne, kun olimme päässyt pois pelottavasta ja pimeästä viidakosta. Saimme käydä uimassa, pestä pyykkejä ja nukkua teltassa. Pecosen nukkumapaikka oli verkkokeinussa mutta ilmeisesti hän ei kovin paljon nukkunut koska krokotiilien pelottamiseksi piti koko yön nuotiota yllä.

Aamulla ennen auringon nousua jatkoimme veneellä Bikoroon, josta suoraan autolla Mbandakaan.

Hunting with pygmies

24. päivä. Elämä viidakossa

Sademetsän asukkaat

22-23. päivä. Matkalla pygmien luo

Viime yöllä satoi montaa tuntia tauottomasti. Nukuimme Millan kanssa molemmat riippukeinussa. Telttakin olisi kelvannut mutta ei löytynyt paikkaa, mihin sen olisimme laittanut. Ja muutenkin parasta on nukkua puussa, koska joku (käärme, skorppioni...) voi aamuun mennessä löytää uuden kodin vaelluskengissä, housunlahkeissa, teltan alla ja ties vaikka missä.

Yöllä heräsin monesti ja ajattelin pelottavia. Yön pimeydessä tuli mieleen ebola!!! Olen lukenut, että niitä on neljää eri sorttia, josta kolme tappaa yhdeksäkymmentä prosenttisesti. Yksi niistä on nimeltään Zaire, jonka leviäminen tapahtuu pääasiassa halaamalla. Ei siis ihan terveitten ihmisten halaaminen, vaan hautajaisissa kuolleiden kanssa kosketuksessa oleminen. Onneksi täällä ei ole hautajaisia tiedossa.

Becos oli herännyt jo ennen meitä ja laittanut kattilat tulelle. Söimme aamiaisen pakkasimme rinkat ja karavaani lähti liikkeelle. Huolimatta siitä, että aurinko nousi, oli sademetsän kasvusto jo niin tiheä, että aurinkoa ei kovin paljon näkynyt. Lämpötila oli siedettävä ja kosteusprosentti oli lähemmäksi sataa.

Sademetsässä liikkuessa erikoista on se, että sinua tarkkaillaan puiden latvustosta ja kaikki metsän asukkaat (sisliskot, käärmet, lepakot, apinat jne.) seuraavat sun liikkeitä. Itse ei näe melkein mitään. Eläimistö on täällä runsas. Miljoonia hyönteisiä, papukaijoja , yli 100 eri lajia sammakoita. Sen lisäksi lukemattomia käärmeitä ja lepakoita. Kaiken sen olemassaolon voi päätellä loputtomasta konsertista, jonka kesto on 24 tuntia vuorokaudessa. Yhdellä sademetsähehtaarilla voi kasvaa satoja eri puulajeja – ja lähes joka lajia vain yksi ainoa yksilö.

Tunnin matkanteon jälkeen pysähdyimme pienen viidakkokylän pihalle. Uteliaat lapset juoksivat pelästyneenä pois. Pian ilmestyi villi lauma ympärillemme. Olin tällä matkalla omasta mielestä jo jotain nähnyt, mutta näitä tummaihoisia katselessani päätäni puistatti. Edessäni seisoi karkeatekoisia, lihaksikkaita pieniä miehiä, jolla oli metallikärkisiä keihäitä ja jousia kädessä. En ymmärtänyt sanaakaan heidän puhetta, mutta myöhemmin Becos kertoi, että metsäasukkaat ihmettelivat, mitä tekemistä meillä on heidän mailla?!

Näin elämässäni ensimmäistä kertaa ystävällisiä alkuperäisasukkaita - pygmejä.

Päiväntasaajan tuolla puolella

21. päivä. Jossain viidakoosa

Eilisen päivän aikana järjestimme itselemme veneen ja ruokatarvikkeita tulevaa matkaa varteen. Vene on valmistettu yhdestä puurungosta ilman nauloja, liimaa tai muita välineitä ja siihen mahtuu 10 matkustajaa. Saippua, tulitikkuja, 10 kiloa maissijauhoa ja saman verran sokeria, kaksi viiden litran palmuöljyn kanisteria ja erilaisia naruja pakkasimme pygmeille vaihtokauppaa ajatellen.

Aamulla neljan maissa, ennen auringonnousua olimme Tumba järven rannalla valmiina lähtemään. Vene oli lastattu ja matka alkoi. Meitä varteen oli veneeseen laitettu kaksi sinistä muovituolia. Hassulta ne näyttivät keskeellä käsintehtyä puuvenettä. Kaksi vain sen takia, että minä ja Milla lähdimme viidakkomatkalle vain kahesta. Muut valkoiset jäivät henkilökohtaisista syistä Bikoroon. Veneessä oli vielä Becos, Coko ja kaksi soutajaa. Matkan varrella tuli kyytiin vielä muutama soutaja, joista osa jossain vaiheessa jäivät pois.

Keskipäivällä pidimme tauon ja olimme muutaman tunnin suojassa polttavalta auringolta. Illaksi saavuimme pieneen kylään, jossa maissiviinasta humaltunut mongo heimon päällikkö meidät "sotureiden" tanssiessa vastaan otti. Humaltunut heimopäällikkö ei ollut kovin vakuuttavan ja kunnioitusta herättävän oloinen. Se johtuu siitä että valituksi tuleminen ei vaadi näyttöä eikä ponnisteluja, koska seuraava päällikkö valitaan saman perheen keskuudesta.

De Luxe

20. päivä. Mbandaka

Aina nukkuu hyvin, kun katto on pään päällä ja tarpeeksi väsynyt. Pakkaan taas rinkan ja jatkaan Bikoroon, pieneen kylään, Tumban järven rannalle, josta matkaa jatkuu pygmien luokse.

Antonov - 24

18. päivä. Lisala

Lentoliput saimme samana päivänä kun tänne saavuimme. Loput ajasta oli vain odottamista ja odottamista. Lähtöpäivän aamulla vein tavarat (rinkka, vesikanisteri ja ruokalaatikko) FilAirin toimistolle punnittavaksi, josta ne kuormaautolla kentälle kuljetettiin. Itse en lavalle päässyt, vaikka näin toivosin. Sen sijaan jouduin istumaan valkoisen maasturin etupenkillä. Kentällä olin ensimmäisten joukossa, lukuun ottaamatta mun tavaraoita, jotka saattajien kanssa jo aidan toisella puolella köllöttivät. Odotushuone oli siististi kalustettu pienillä puusta valmistetuilla pöydillä ja nojatuoleilla. Ikkunoiden ja ovien vaaleansininen väri ja pitsiset pöytäliinat muistuttivat enemmän siberialaista rautatie asemaa kun päivätasaajan lentokenttä.

Nurmikolla odottavaa lentokone oli noin sadan metrin päässä. Saapuessani koneen luokse täällä oli jo täysi tohina päällä. Jokainen oli työntäämässä omia tavaroita koneen ovesta sisään, josta osaa putoisi maahaan. "Mama, papa stop!" huusi venäläinen, valkoiseen paitaan pukeutunut purseri. "Perk....., tänne ei mahdu enää yhtäkään banaanilaatikkoa!" jatkoi toinen miehistä ja luukku pamahti kiinni. Yhtäkkiä huomasin, että mun punaruskea ja likainen rinkka makaa yksinäisenä maassa konen vieressä. Kaappasin rinkan syliin ja raahasin sen kiellosta huolimatta konen ovesta sisään. Istuessani hiestä läpimärkänä mutta tyytyväisenä punaisella, plyysillä verhoiltussa tuolissa kysyin ohimenevältä kapteenilta venäjäksi, että pääsemmekö turvallisesti perille. Suuttununa hän vastasi mun tyhmälle kysymykselleni: "Mi ne sabirajemsa baadat!", mikä tarkoittaa että meillä ei ole suunnitelmissa välilaskua viidakkoon.

Moottoripyörällä Lisalaan

15. päivä. Bumba
Saavuimme illan pimeydessä pieneen kylään Bumbaan. Tavanmukaisesti kävin poliisilaitoksella ilmoittautumassa. Paikalliset sivilipukuiset virkamiehet tykkäävät asioida ulkomaalaisten kanssa, koska aina on tiedossa rahaa. Niin tälläkin kertaa joudun turhista papereista korruptiomaksut maksamaan.
Aamulla selvis, että lentokone Mbandakaan lähtee tänään mutta paikkoja ei ole. Seuraava kone lähtee vasta viikon kuluttua. Lisalasta, mikä on noin 150 kilometrin päässä tästä paikasta, lähtee venäläinen Antonov kone parin päivän kuluttua. Matka Lisalaan ei ole pitkä, mutta miten sinne pääsee? Ei ole autoja, busseja eikä ilmeisesti maantietä.
Kuulimme että kylässä on muutamia moottoripyöriä. Hintaneuvottelujen jälkeen pakkasimme tavarat ja matka alkoi. Perillä pyöräkuskien lupauksien mukaisesti olisimme 5-6 tunnin kuluttua.
Pieni kylätie muuttui kapeammaksi kunnes ukkoskuuro muutti sen mutaiseksi poluksi. Tunti oli ajettu. Pidimme pienen tauon ja söimme seisovasta pöydäst lounaan. Tarjolla oli pondua, fufua, apinanlihaa ja paistettua plantainia (banaani).
Yhdellä pyöristä katkes ketju, toisen valot eivä toimineet, rikkinäisiä siltoja ja kaatosade pitkittivät matkaa. Illalla kello kymmenen maissa pysähdyimme Bosokulu kylässä. Öljylamppujen ja uteliaiden katseiden seurasssa pystytimme teltan. Ukkonen ja kaatosade jatkui aamun asti.

Hutu tai Tutsi

14. päivä. Bumba

Pitkän laivamatkan aikana olen ehtinyt ajatella monia asioita. Yksi niistä on paikallisten suhtautuminen minuun kuin valkoiseen ihmiseen. Useasti he keskenään puhuvat jotain lingalan tai swahilin kielellä ja sen jälkeen naureskelevat kovalla äänellä ja katsovat mua ylhäältä alas. Luokittelevatko he minut Tutsiksi tai Hutuksi. Tutsi heimoon kuuluvat ovat pitkiä ja heillä on suora nenä. Ulkonäön lisäksi he ovat varakkaita koska omistavat karjaa. Hutut päinvastoin ovat lyhyitä ja leveänenäisiä eivätkä omistaa karjaa. Ulkonäön perusteella kuuluun Tutsi heimoon, koska mulla on suora nenä ja olen normaali pituinen. Varallisuuden perusteella taas kuuluisin Hutujen joukkoon, koska mulla ei ole lehmiä, lampaita eikä muita kotieläimiä.

Valokuvan ottaminen on täällä Kongossa kirosana. Aina kun otin kameran esille, minulle sanottiin että valokuvia ei saa ottaa. Joka kertaa jouduin näyttäämään Turismi ministeriön myöntämää lupaa todistaakseni että saan valokuvata . Mistä kielteinen asenne? Joku kertoi että valkoiset myyvät kovalla rahalla kongolaisista otetut valokuvat ja rikastuvat. En oikein uskonut selitystä. Oikea selitys asialle on että entinen presidentti ja diktaattori Mobutu Sese Seko aivopesi koko kansan ja kielsi ottaamasta valokuvia itsestä ja kongolaisista.

Matka Kongojoella on päättymässä. Tuttuun tapaan laivan torvi soi ja Bumban satamassa väkijoukot huutavat suuresta ilosta käsiä heiluttaen. Suurin osa matkustajista on tavaransa pakannut ja maihinnousua odottamassa. Osa jatkaa noin kolmen viikon matkaa Kinshasaan. Niiden joukossa mama Vicky joka iloisella ilmeella bondu'a seuraavaa ateriaa varten valmistaa.

Tuleenko tänne enää koskaan takaisin? Tuskin. Haluan kiittää mama Vicky'ä ruuanlaitosta, laivapoikia Uvir'ia ja Didier'a pressun lainauksesta, Jospin'ia hyvästä neuvosta ja laivan kapteenia hienosta matkasta Kongojoella.

Seuraavaksi meen taas poliisille ilmoittautumaan ja sitten hotelliin. Missä olen huomenna, sitä vielä en tiedä.

Matkalla Lokutu'uun

10. ja 11. päivä.

Neljäs päivä kannella
Tylsä täällä ei ole. Päivän toimenpiteet kilpailevat auringonnousun kanssa. Naiset aloittavat kassavan lehdistä huhmaressa bondu'n valmistamisen, johon voi kulua jopa parikin tuntia. Kovaäänisiä miehiä puhuu käsiä heiluttaen laivan toisessa reunassa. Pienen lapsen itku on jatkunut jo pitkään. Muovinen, narun päässä oleva astia heitetään Kongojokeen ja samea vesi nousee kannelle hampaiden pesua, ruuanlaittoa ja vessan huuhtelua varten. Kitkerä, ja oksettava savunhaju tunkeutuu vastustuksesta huolimatta nenään. Lautan toisessa reunassa poistetaan avotulella apinalta karvaa.

Aamiaista kongolaiset ainakin täällä laivalla eivät syö. Syitä voi olla useita. Ruuan laittaminen ja veden lämmittäminen vie aikaa. Syy voi olla myöskin polttohiilen tai ruuan puuttuminen. Itselläkin ruokaa oli aika niukasti. Söin eilistä, venekauppiaalta ostettua ranskalaista patonkia pähkinävoin kera ja juomaksi kuumaa heinäteetä palmusokerin ja maitopulverin kanssa. Kongossa sanotaan "kun on ruokaa, et ole yksin". Näin se on. Syödessä kymmenet silmäparit, riippumatta sukupuolesta tai iästä seuraavat sun liikkeitä ja ihan tasarvo ja solidaarisuus syistä loput ruuasta on annettava pois.

Laivan rantautuminen Lokutu'uun oli paikallisille suuri juhla. Lautta toi saapuessa maissijauhoa, polttoainetta, puuhiiltä ja vierailulle sukulaisia kaukaisista kylistä. Kylässä ja sen ympäristössä asuu noin 10 000 asukasta ja täällä sijaitsee palmuöljytehdas, joka tarjoa töitä 1900 ihmiselle. Keskustan maamerkkinä oli brittivalmisteinen, ruostunut ja ilman konetta multaan vajonnut kuorma-auto Defender. Entinen Elizabetha, nykyinen Lokutu on saanut nimensä Belgian kuninkaan vuokrattua kylän briteille.

Mbinchu

9. päivä. Kisangani

Nukuin kevyttä afrikkalaista untaa, niin että joka ikinen ääni melkein kuului. Kello oli neljä aamuyöllä kun tapahtui jotain, mitä olin odottanut kauan. Laivan kone käynnistettiin. Minulle tärkeä hetki oli saapunut ja päätin kiipeää pressun alta ulos. Satamassa ei ollut minkään näköistä valoa, paitsi että muutaman nuotion valossa istui ihmisiä. Kuului kovaäänisten miesten puhetta. Raskaat teräsvaierit irroitettiin ja laiva lähti ihmisten heiluttaen kättä ja onnea toivottaen liikkeelle. Suuri hetki oli saapunut.

Kongojoella on ollut valtava voima koko ajattelevan Homo sapiensin historiassa. Eräs toimittaja ilmaise asiaa seuraavasti: Kongojoki ei ole mikään rauhallisesti virtaava kymi, vaan se vie valkoisen miehen silmäkkäin oman sisällään olevan pahuutensa kanssa. Tämä pimeyden sydän vetää puoleensa kuin hypnoottinen käärme. Mielikuvitusta ja innoitusta Kongon viidakoista on ammennettu Mustanaamioon ja Tarzaniin. Tunnetuin Kongo aiheinen teos on Joseph Conradin Pimeyden sydän.

Olin viettänyt koko päivän laivan kannella hikisen pressun alla suojatakseni itseni polttavalta auringolta. Iltapäivällä tulin varjon alta ulos ihastelemaan emolaivan kylkeen liimautuineita pieniä puuveneita. Kauppiaat, jotka tänne viidakoista ja kylistä olivat saapuneet, tarjosivat myytäväksi kassavaa, sokeriruokoa, pili-pili'a, ponduaa, erilaisia monneja, savustettua apinaa, eläviä mbinchu'a (toukkia) ja minulle tuntemattomia hedelmiä.

Sain itselleni hyvän naapurin mama Vicky'n, joka ruuanlaitossa, pientä korvausta vastaan minua auttoi. Ostin venekauppiaalta hänen suosituksesta mbinchu'ja, ponduaa ja kassavaa. Afrikkalaiset laittavat ruokaa hyvin huolellisesti ja joskus tuntuu, että täkäläisen naisen elämäntehtävä on ruuan laittaminen. Mbinchu't pestiin, katkaistiin sen perä ja vedettin suolet, kuten katkaravuilla ulos. Sen jälkeet pannulle palmuöljyä, pili-pili'a (oikein tulinen chili), sipulia, valkosipuli ja lopuksi toukat pataan. Hetki vielä ja uskomattoman hyvä ruoka oli valmiina.

Istuin vielä ihastelemaan Kongojoen aurinkolaskua. Ebale ya Congo kitoko - Kongojoki on kaunis, sanoi univormuun pukeutunut, sinisessa muovitulissa istuva kongolainen.

Kompromissi

8. päivä. Laivassa Kisangan'in satamassa

Ensimmäinen yö tuli vietetty paatin kannella muun sadan laivan lähtöä odottavan matkustajan kanssa. Lupauksista huolimatta laiva on edelleenkin satamassa ja lähdöstä ei ole tietoa. Jotain täällä odotetaan mutta mitä tai ketä?

Täällä ollessani opin ihan uusia asoita joista tulevaisuudessa voisi olla paljon hyötyä ja voisin ehkä pärjätä paremmin. Asia on nimenomaan kompromissista. Ahtaissa ja epämukavissa olosuhteissa syntyi aika monesti riitaa tavaroiden sijainnista naapurin kanssa. Kongolaiset ovat hyvin tempperamenttisia ja kova huuto syntyy esimerkiksi vaikka siitä että mun rinkka oli siirtynyt 10 sentin verran naapurin puolelle. Naapuri työnsi rinkkaani takaisin päin omalta puoleltani mun puolelle ja mina taas pistin vastaan ja siirsin sen takaisin. Kovalla äänellä huutaminen jatkui niin kauan kun suostuin antamaan periksi 3,5 cm!!! Näinkin pienesta on kompromissi kiinni ja riita loppui siihen. Käytännössä rinkka oli samassa paikassa, missa se alun perin keskeellä sekamelskaa on ollut.


Samana päivänä

Iltapäivällä laivan lähtöä odottaessa satamaan ilmestyi iso kuormaauto jonka kyydissä oli 40 jalan kontti. Kellertavan värinen ja osittain ruosteinen auto pysähtyi lähellä lautta. Jotain täällä oli meneillä. Yllättäen ilmestyi satamaan keskeellä kaaosta, kurjuutta ja köyhyyttä Hummeri. Hopeaharmaasta, uudesta ja kiiltävästä autosta astui ulos rikas jonka tunnsistin heti. Hän oli hotelliomistaja edellisesta majapaikasta. Ymmärsin nyt miksi laiva lähtee vasta keskiviikkona ,kuten liikemies minulle aikaisemmin oli kertonut.
Minut häädettin mun kansipaikaltani pois, luukku avattiin ja tavaralastaus alkoi. Mustaihoiset, paidattomat ja lihaksiat laivapojat kantoivat pään päällä 20 litran suuruisia, keltamuovisia kanistereita suuoraan luukulle ja sieltä alas ruumaan. "Tampula, tampula, noki, noki!" (juoskaa, juoskaa, nopeammin) komenteli rikkaan miehen apulainen. Muutaman tunnin päästä lastaus oli ohi, luukku kiinni ja mun ikioma paikka taas käytettävissä. Lepäilin, katsoin rikkinäisen pressun lävitse taivasta. Ajattelin että jos räjähtää, olen ensimmäinen joka täältä taivaseen pääsee. Paikkani kannella oli suoraan bensalastin päällä.

Uppoamaton lautta

7. päivä. Kisangani'n satama
Päästäkseni laivalle ryntäsin aamulla heti satamaan. Laiva lähtee kuulemma tänään heti kun paperit ovat kunnossa ja tavara peltisen jokilautan ruumaan on lastattu. Tieto lähdöstä oli pikkasen ristiriitainen edellisen yöpymispaikan omistajan kanssa. Hän kertoi että laiva lähtee vasta keskiviikkona. Ennen lautalle astumista kävin vielä kanahäkkiä muistuttavassa immigration office'ssa näyttämässä passia ja laivalippua erittäin tärkeälle henkilölle, joka valvoo ihmisten matkustamista. Virkailija, joka ilmeisesti näki ensimmäistä kertaa EU passia totesi sen aidoksi, löi leiman matkalipun taakse ja toivoi hyvää matkaa.

”Laiva” on ehkä väärä sana ilmaista tätä veden päällä liikkuvaa välinettä. Ensinnäkin alus koostui kahdesta osasta: työntävästä, moottorilla varustetusta kaksikantisesta paatista sekä työnnettävästa, noin 100 m pitkästä ja 10 m leveästä peltilaatikosta. Laatikon päällä on kolme luukkua josta tavarat ruumaan lastattiin ja sen päällä peltikannella noin 200 matkustajalle paikat istumista, yöpymistä ja ruuanlaittoa varteen. Ainut, ruostunut, haiseva ja pimeä vessa löytyi työntölaivan perä osassa johon sisäänpääsy edellytti omaa, vedellä täytettyä muoviämpäriä ja kumisia kahluusaappaita.

Laivalla oli useita kymmeniä afrikkalaisia ja ensimmäiset olivat tänne tullut jo viikko sitten. Sain hyvän paikan suoraan tavaralastaus luukun päältä joka sijaitsi lautan keskiosassa ja oli parikymmentä senttia korkeamalla kun muiden matkustajien paikat ”alakannella”. Mukava paikka. Ei muuta ku jäin odottamaan laivan lähtöä.

Lähiö eli slummi

4. päivä. Maiy Kalamu, Kinshasa

Herääminen tapahtuu täällä Kongossa noin viiden maissa aamulla. Tämä johtuu siitä että illalla pimenee kuuden jälkeen. Elämä pelkästään otsalampun kanssa pimeydessä ei ole hauskaa. Aamulla pyysin Mr. Merle'nia viemään meidät kaupunkikiertueelle. Paikalisella oppaalla ei ollut ennakkoluuloja ja hän vei meidät suoraan slummiin. Kävelimme pienen "joen" nimeltään Maiy Kalamu rannoilla muovipussien, peltiromujen, kaikennäköisen jätteen ja hajun keskeellä. Suurin osa roskasta oli eri kokoisia loppuun käytettyjä, rikkinäisiä muovipusseja. Huomasin että saman verran loikoili joka paikassa eri värisiä ja pituisia hiustupsuja. Yritin oppaalta selvittä, mistä oikein on kysymys?

Kaaoksen, sodan ja nälän seurauksena kongolaisten suurin ulkopuolinen ongelma on kaljuuntuminen. Kolmekymppisistä miehistä yli puolet on osittain kaljuja. Sama ongelma on myöskin naisilla mistä johtuen suurin osa naisista käyttää peruukkia. Peruukkeja on pitkiä, lyhyitä, punertavia, sinertavia, kiharia ja suoria. Kadulla ja teiden varrella olevat hiustupsut ovat peräisin naisten peruukeista. Tekohiukset ovat yleensä suoraat ja ne on helposti tunnistettavissa. Tekokampauksen voi tunnistaa vielä hajun perusteella kun esimerkiksi istut puisella penkilla pakettiautossa muun 24 matkustajan kanssa ja edessäsi on kuukauden verran pesemätön peruukki.

Muuten ihmiset pukeutuu siististi ja muodikkaasti. Tuntuukin siltä että vaatteet menee edellä ruokaa. Nälkää ei haittaa mutta epäsiistit ja ei muodikkaat vaatteet ovat jonkunasteista häpeä. Kokesin sen itsekin kun kolmantena päivänä laitoin samat vaatteet päälle. Paikallinen opas huomautti että meillä vaihdetaan vaatteita joka toinen päivä. Epäselväksi jäi tunnistiko hän ongelmani vaatteiden värin tai hajun perusteella?

Lupajahti

3. päivä. Kinshasa

Kinshasassa ja koko Kongossa ei saa ottaa valokuvia ilman lupaa. Kuten Hr. Paul Kabalibali Musombwa Misanganano kertoi, Kongon laki ei vaadi kuvausta varten minkäänlaisia lupia, MUTTA... Mutta tarkoittaa sitä että kaikki kongolaiset kiristävät turistilta rahaa kun näkevät kameran. Erittäin röyhkeitä ovat virkamiehet jotka siviilivaatteissa vaikka puskasta ilmestyvät ja rahaa pyytävät. Oli miten oli mutta Turismiministeriön myöntämä lupa oli tosi tarpeellinen ja sitä näytettiin niin paljon että se kului puhki.