Lentoliput saimme samana päivänä kun tänne saavuimme. Loput ajasta oli vain odottamista ja odottamista. Lähtöpäivän aamulla vein tavarat (rinkka, vesikanisteri ja ruokalaatikko) FilAirin toimistolle punnittavaksi, josta ne kuormaautolla kentälle kuljetettiin. Itse en lavalle päässyt, vaikka näin toivosin. Sen sijaan jouduin istumaan valkoisen maasturin etupenkillä. Kentällä olin ensimmäisten joukossa, lukuun ottaamatta mun tavaraoita, jotka saattajien kanssa jo aidan toisella puolella köllöttivät. Odotushuon
e oli siististi kalustettu pienillä puusta valmistetuilla pöydillä ja nojatuoleilla. Ikkunoiden ja ovien vaaleansininen väri ja pitsiset pöytäliinat muistuttivat enemmän siberialaista rautatie asemaa kun päivätasaajan lentokenttä.
Nurmikolla odottavaa lentokone oli noin sadan metrin päässä. Saapuessani koneen luokse täällä oli jo täysi tohina päällä. Jokainen oli työntäämässä omia tavaroita koneen ovesta sisään, josta osaa putoisi maahaan. "Mama, papa stop!" huusi venäläinen, valkoiseen paitaan pukeutunut purseri. "Perk....., tänne ei mahdu enää yhtäkään banaanilaatikkoa!" jatkoi toinen miehistä ja luukku pamahti kiinni. Yhtäkkiä huomasin, että mun punaruskea ja likainen rinkka makaa yksinäisenä maassa konen vieressä. Kaappasin rinkan syliin ja raahasin sen kiellosta huolimatta konen ovesta sisään. Istuessani hiestä läpimärkänä mutta tyytyväisenä punaisella, plyysillä verhoiltussa tuolissa kysyin ohimenevältä kapteenilta venäjäksi, että pääsemmekö turvallisesti perille. Suuttununa hän vastasi mun tyhmälle kysymykselleni: "Mi ne sabirajemsa baadat!", mikä tarkoittaa että meillä ei ole suunnitelmissa välilaskua viidakkoon.
e oli siististi kalustettu pienillä puusta valmistetuilla pöydillä ja nojatuoleilla. Ikkunoiden ja ovien vaaleansininen väri ja pitsiset pöytäliinat muistuttivat enemmän siberialaista rautatie asemaa kun päivätasaajan lentokenttä.Nurmikolla odottavaa lentokone oli noin sadan metrin päässä. Saapuessani koneen luokse täällä oli jo täysi tohina päällä. Jokainen oli työntäämässä omia tavaroita koneen ovesta sisään, josta osaa putoisi maahaan. "Mama, papa stop!" huusi venäläinen, valkoiseen paitaan pukeutunut purseri. "Perk....., tänne ei mahdu enää yhtäkään banaanilaatikkoa!" jatkoi toinen miehistä ja luukku pamahti kiinni. Yhtäkkiä huomasin, että mun punaruskea ja likainen rinkka makaa yksinäisenä maassa konen vieressä. Kaappasin rinkan syliin ja raahasin sen kiellosta huolimatta konen ovesta sisään. Istuessani hiestä läpimärkänä mutta tyytyväisenä punaisella, plyysillä verhoiltussa tuolissa kysyin ohimenevältä kapteenilta venäjäksi, että pääsemmekö turvallisesti perille. Suuttununa hän vastasi mun tyhmälle kysymykselleni: "Mi ne sabirajemsa baadat!", mikä tarkoittaa että meillä ei ole suunnitelmissa välilaskua viidakkoon.
